Home » Kiintymysvanhemmuus » Kirppismyynnit ja lapsen surun kohtaaminen

Kirppismyynnit ja lapsen surun kohtaaminen

Mopo

Kävin kesällä hakemassa nettikirppiksen kautta lapsille menopelejä pihaleikkejä varten. Kun saavuin hakemaan ensimmäistä, punaista mopoautoa, minua oli vastassa auton omistajan isoäiti. Hetken päästä omistaja itse ja hänen äitinsä tulivat sisään ulko-ovesta. Lapsella ei ollut kaikki hyvin, hän oli hyvin apea. Äiti penäsi lasta tervehtimään minua ja lastani, mutta poika alkoikin itkemään. Äiti kiukustui ja sanoi että: “Nyt et kyllä aloita mitään showta, ihan kauheeta kiukuttelua oli jo toi kävelykin!” Pojalla oli tosi paha olo, hän itki kovempaa, ei katsonut meitä päin ollenkaan ja äitiä näytti turhauttavan aina vain enemmän. Näytti siltä, että keskustelu ei ollut nyt menossa parempaan suuntaan. Kysyin mikä pojan nimi on, äiti kertoi, ja sen jälkeen laskeuduin pojan eteen samalle tasolle kuin hän. Sanoin hänen nimensä ja kysyin: “Onko tuo sinun autosi?” Poika lopetti itkun ja katsoi minua silmiin ensimmäisen kerran. “Onko se sinulle rakas?” Poika katsoi minua aivan kuin helpotus katseessaan kun joku vihdoin puhuu hänelle sanoja, joita hän on halunnut koko ajan kuulla. Poika nyyhkytti ja nyökkäsi. Äiti pelästyi kun poika alkoi itkeä “uudestaan” ja sanoi tiukasti, että “Eikö me nyt jo puhuttu tästä asiasta! Sinä olet liian iso tuohon mopoon, se myydään eteenpän ja sinä saat sitten sen isomman auton, eikö se nyt ole oikein hyvä asia kun me se luvattiin sinulle ostaa?! Nyt lopetat tuon ulvomisen!” Sanoin äidille: “Odota, saanko jutella hetken pojan kanssa?” Sain luvan ja käännyin poikaan päin: “Se auto taitaa olla sulle tosi tärkeä? Sulla on varmaan tosi paha mieli kun se on lähdössä pois?” Pieni nyökkäsi taas ja katsoi minua. “Mä ymmärrän sua tosi hyvin! Se tuntuu varmasti ihan kamalan pahalta kun oma rakas auto lähtee pois, eikä sitä enää saa ikinä nähdä”. Poika alkoi nyyhkyttää taas enemmän, mutta kuunteli silti koko ajan. “Se on ollut sulle tosi rakas, eikö niin?”
“Joo.”
Juteltiin näin jonkin aikaa, sanoitin hänen tunteita ja juteltiin siitä miten tärkeä auto on hänelle ollut. Ja miten hienoja leikkejä sillä on leikitty. Pojan ilme alkoi kirkastua vähitellen. Kysyin vielä uudestaan tuntuuko se just pahalta kun hän ei enää näkisi autoa. Hän vastasi että “joo, tuntuu”. Sitten kerroin hänelle että minulla olisi yksi idea, haluaisiko hän kuulla? (Kysyn kohteliaasti, sillä eihän hän välttämättä ole pätkääkään kiinnostunut minun ehdotuksistani kysymättä). Tässä vaiheessa itku oli jo loppunut ja lapsi jutteli minun kanssa rauhallisesti ja luottaen. Kysyin häneltä, että miltä se sellainen kuulostaisi, että hän näkisi auton heti ensi viikolla valokuvassa. Voisimme lähettää kuvan siitä hänelle, ja sen jälkeen hän voisi tulla autoa katsomaan, jos hänellä vielä olisi kova ikävä. Hänen mielestä se oli hyvä idea. Sitten kysyin että mitähän minun kannattaa kertoa lapsilleni autosta, mitä bensaa se syö ja mihin se kannattaa laittaa yöksi? Ja toimiiko siinä valot? Voi sitä innostusta kun lapsi alkoi kertomaan autosta ja miten se toimii! Hän halusi vielä näyttää käytännössä kuinka sillä ajetaan ja kertoi muutaman vinkin, joista minun kannattaa kertoa sitten kotona omille lapsilleni. Hänen ajatuksensa olivat jo toisen perheen lapsissa ja miten he voisivat pitää autosta hyvää huolta. Hän oli nyt päästänyt auton omistajuudesta irti. Tässä vaiheessa isoäiti katsoi minua silmät pyöreänä ja kysyi hiljaa: “Miten sinä tuon oikein teit?”

Tällaiseen prosessiin meni muutama minuutti enemmän aikaa verrattuna normaaliin kirppishakureissuun. Mutta se oli niin hieno vuorovaikutuskokemus minulle, että ajalla ei ole tällaisissa tilanteissa mitään merkitystä. Aina ei suju näin hyvin, mutta nyt tuo poika todella tarvitsi kuuntelijaa. Toisaalta ei keskustelun tarvitse kauankaan kestää. Lapseen yhteyden saaminen ja hänen tuntemusten täysi hyväksyminen voi olla vain muutaman sekunnin pituinen, ja sekin voi jo joissain tilanteissa riittää.

Tässä tilanteessa, ja muissa samantyyppisissä, minua on mietityttänyt aikuisen reaktio kun lapsi on alkanut uudestaan itkemään. En tiedä tuntuiko aikuisen näkökulmasta itkun jatkuminen takapakilta ja hän yrittää vain mahdollisimman nopeasti saada sen kaikille ikävän tilanteen loppumaan ja muutettua nopeasti “paremmaksi”. Ainakin itse olen ennen Toimiva perhe -kurssia toiminut näin, koittanut nopeasti saada lapsen ajatukset muualle tai keksinyt heti “hyviä juttuja”, joita lapsen kannattaa nyt mieluumin miettiä….  Aktiivisen kuuntelun keinot saattavat saada lapsen itkemään uudestaan, mutta itku voi olla erilaista luonteeltaan: “Hei joku ymmärsi oikeasti, että mulla on tosi paha mieli tästä asiasta ja hyväksyy mun surun! Mä saankin olla surullinen, mä saankin itkeä”. Silloin itku helpottaa, se ei ole enää “protestia” tai keino yrittää saada aikuinen ymmärtämään miten älyttömän paha mieli lapsella on. Tämäkin poika pääsi sen jälkeen ihan eri moodiin ja alkoi rupatella kulkuneuvostaan ja kertoa kuinka meidän lapset voivat sillä sitten ajella ja siitä pitää huolta. Kun olin lähdössä lapseni ja auton kanssa ovesta ulos, poika halusi vielä auttaa minua. Hän tuli kantamaan hetki sitten myymänsä menopelin autollemme asti. Talon vierellä hän sitten vilkutteli kun lähdimme kotiinpäin.

Leave a Comment

You must be logged in to post a comment.